Tekstin koko

Aivostimulaatio-hoidon pitkäaikaistulokset Parkinsonin taudissa

 Arvostetussa Movements Disorders (Liikehäiriösairaudet) lehdessä julkaistiin joulukuussa 2012 artikkeli Parkinsonin taudin kirurgisen hoidon pitkäaikaisen seurannan tuloksista. Yhteenvedon yhdeksän eri seurantatutkimuksen tuloksista oli kerännyt Espanjalainen tutkimusryhmä (Rodriguez-Oroz ym., 2012).

Parkinsonin taudin kirurgisilla hoidoilla on pitkät perinteet. Varhaisimmat hoitokäytännöt perustuivat tietyn aivojen tyven tumakkeen (talamus) osittaiseen vaurioittamiseen (ns. talamotomia). Hoitotulokset vaihtelivat mutta oikeissa käsissä hoito oli varsin tehokas toispuoleisen vapinan hoidossa, molemmanpuoleisesti suoritettuna olivat haitat hyötyjä suuremmat. Myöskään lihasjäykkyys, liikkeiden hitaus ja asennon ongelmat eivät toimenpiteestä suuresti hyötyneet. Pisimmät seuranta-ajat tähän tekniikkaan perustuvassa hoidossa olivat 19 vuotta.

Aivojen sähköstimulaatio on 1990-luvulta alkaen korvannut aikaisemmat kirurgiset hoitotoimenpiteet. Aivojen syvien osien tiettyihin tumakkeisiin (globus pallidukseen tai subtalaamisen tumakkeeseen, mutta myös erääseen talamuksen tumakkeista) voidaan asettaa ohuet elektrodit, monasti molemminpuolisesti.. Näihin elektrodeihin kytketään heikko sähkövirta. Leikkauksen aikana potilas on hereillä, jolloin hänen oireitaan voidaan seurata toimenpiteen aikana. Kun elektrodit ovat oikeassa paikassa, oireet kutakuinkin välittömästi häviävät. Jos sähkövirta suljetaan palautuvat oireet myöskin välittömästi. Lopulta elektrodit kytketään patterilla toimivaan stimulaattoriin, joka asetetaan yleensä rinnan alueelle ihon alle. Virta säädetään sairaalassa siten, että saadaan mahdollisimman hyvä hoitotulos. Potilas pääsee kotihoitoon, jossa hän voi itsekin säädellä virran voimakuutta. Pattereiden elinikä on yli 5 vuotta. Päinvastoin kuin aiemmalla talamotomialla, tällä hoitomenetelmällä voidaan hallita vapinan lisäksi myös jäykkyyttä sekä tilanvaihteluja ja pakkoliikkeitä.

Välittömät hoitotulokset ovat olleet pääsääntöisesti hyvät ja potilaan elämänlaatu parantunut yleensä huomattavasti. Lääkehoitoa on voitu yleensä vähentää merkittävästi tai se voidaan joskus jopa kokonaan lopettaa. Maailmanlaajuisesti näitä leikkauksia on tehty tuhansia ja Suomessakin toistasataa. Leikkaushoito on tehonnut tosin vain taudin motorisiin oireisiin, ei sen syyhyn, joten Parkinsonin tauti etenee omaa kulkuaan. Tämänkin takia hoidon pitkäaikaisseurannan tulokset ovat tärkeitä. Tässä selvityksessä aivosähköhoidolla hoidettujen pitkäaikaisseuranta oli eri tutkimuksissa 5 - 10 vuotta. Ensivuosina potilaiden vointi parani merkittävästi joskin vuosien mittaan oireet jonkin verran pahentuvat. Verrattuna tilanteeseen ennen toimenpidettä, vapina ja jäykkyysoireet olivat eri tutkimuksissa 5-10 vuotta hoidosta edelleen paremmat ja lääkkeiden tarve vähäisempi kuin ennen hoitoa. Taudin pääoireista hidasliikkeisyys ja henkinen suorituskyky heikkenivät ajan kanssa eniten. Hoidolla ei ole ollut toivotun hyvää vaikutusta ryhtiin ja tasapainoon. Kävelyn jähmettymisen helpottumisesta raportoitiin ainoastaan kahdessa tutkimuksessa kymmenestä. Puheeseen hoidolla oli vain vähäinen vaikutus, jos mitään, se saattoi jopa huonontua leikkauksen jälkeen. Tilanvaihtelujen ja pakkoliikkeiden vaikeusaste oli tavallisesti seuranta-ajan lopussa edelleenkin lievempi kuin ennen toimenpidettä ja potilaan elämänlaatu oli vielä 5-10 vuotta toimenpiteen jälkeen parempi kuin ennen toimenpidettä. Päinvastoin kuin muilla stimulaatiokohteilla, oli talamukseen kohdistuvalla stimulaatiolla etua lähinnä vapinaan, ei muihin oireisiin, kuten hitauteen ja jäykkyyteen.

Pitkään hoidetuilla potilailla ilmeni lisääntyvästi puheen puuroutumista, kaatumistaipumusta, henkisen suorituskyvyn laskua ja harha-aistimuksia. Näiden katsottiin pääosin liittyvän sairauden etenemiseen eikä niinkään itse stimulaatiohoitoon. Seurannassa potilailla todettiin myös enemmän unihäiriöitä ja tahdosta riippumattoman hermoston toiminnan vaikeutta (esim ummetusta, virtsaamisvaikeuksia ja verenpaineen mataluutta) kuin ennen hoitoa. Tämä on hyvin ymmärrettävissä. Onhan toimenpide on suoritettu pääsääntöisesti vaikeammin sairaille ja jo toimenpiteen aikana korkean iän saavuttaneille henkiöille, joiden terveydentilaa on seurattu tämän jälkeen jopa vuosikymmenen ajan. Samasta syystä, ymmärrettävää kyllä, selvityksessä todettiin nuorena sairastuneiden voivan pitkän päälle vanhempana sairastuneita paremmin.

Sanotaan, ettei ole olemassa kahta samanlaista Parkinson potilasta. Tämä pätee myös Parkinsonin taudin aivostimulaatiohoitoon. Vaikka keskiarvotulokset ovatkin hyvät, ei tämä aina päde yksittäiseen potilaan kohdalla. Jos yksittäisen potilaan kohdalla tulos olisi huono, voidaan elektrodit poistaa ja mahdollisesti hoitaa häntä suolensisäisellä levodopa infuusiolla (Duodopa). Näin on meillä Suomessakin menetelty yksittäisten potilaiden tapauksissa.

15.3.2013

Ariel Gordin LKT, professori hc
Suomen Parkinson-liiton puheenjohtaja

Heikki Teräväinen, LKT professori hc

Rodriguez-Oroz, Maria C, Moro, Elena Krack, Paul. Long-term outcomes of surgical therapies for Parkinson's disease. Movement Disorders 2012; 27;1718-1728.